Metsä­ak­ku­na vie pyhille poluille

Valamon ja Lintulan luosta­rei­den välinen vaellus­reit­ti Heinä­ve­del­lä on yksi Pohjoi­sen Saimaan elämyk­sel­li­sim­mis­tä reiteis­tä. Noin 20 kilomet­rin mittai­nen matka kuljet­taa ortodok­si­sen kulttuu­ri­pe­rin­nön keskeltä syvälle metsän rauhaan. Kun vaelluk­sel­le lähtee oppaan johdolla, siitä tulee enemmän kuin pelkkä patikoin­ti­ret­ki.

Luosta­ri­vael­luk­sen oppaana toimii luonto-ohjaaja Minna Koisti­nen, jonka oma polku luonto­mat­kai­lun ja ohjaa­mi­sen pariin on avautu­nut halusta kuljet­taa matkai­li­ja luonnon paran­ta­vaan syliin.

“Metsä on kirkkoni”

Jo lapsena Minna kipitti mummon kinte­reil­lä pitkin samma­lei­sia metsä­pol­ku­ja. Tuntui hyvältä, kun mummo kiitteli, miten nopeasti hän löysi parhaat mustik­ka­pai­kat. Myös oman elämän valin­nois­sa vahva intuitio on johdat­ta­nut oikeille poluille. Läheisen menetyk­sen, työuu­pu­muk­sen ja kolarin uuvut­ta­ma­na Minna etsi uutta suuntaa, joka löytyi luonto-ohjaa­jao­pin­nois­ta. Pyhät polut kutsui­vat monella tapaa.

Olin yläkou­lus­ta asti haaveil­lut luontoa­las­ta, mutta päädyin teolo­gian kautta opetta­jak­si ja ohjaa­jak­si. Lopulta ymmärsin, että oma hyvin­voin­ti­ni tarvitsi isomman kehyksen, ja sen antoi luonto. Metsässä voin hengit­tää vapaasti, ja samalla haluan viedä muitakin sen voiman äärelle, Koisti­nen sanoo.

Minnan suhde luontoon ja kirkkoon ovat kulke­neet rinta rinnan, välillä risti­rii­das­sa­kin.

Kun lähdin luonto-ohjaa­jak­si, toivoin löytä­vä­ni kirkkoon uuden suhteen luoma­kun­nan kautta. Yhä enemmän koen, että metsä on kirkkoni, Minna pohtii.

Metsä­mie­li tuo luonnon lähelle

Nuorena Minna oli maltil­li­nen luontoak­ti­vis­ti. Ei ehkä se äänek­käin puihin kahliu­tu­ja, mutta vakavas­ti ympäris­tös­tä huolta kantanut nuori.

Ja nyt se aktivis­ti nostaa taas päätään. Se, mitä vanhoil­le metsille nyt tehdään, tuntuu ahdis­ta­val­ta. Olen tehnyt paljon yhteis­työ­tä Setomaal­la Virossa ja ihailen, miten siellä on onnis­tut­tu säilyt­tä­mään luontous­kon­non pyhät paikat valtaus­kon­non rinnalla. Myös paljon vanhaa tietoa luonnon paran­ta­vis­ta ja hoita­vis­ta keinois­ta on osa virolais­ten arkea, Minna muistut­taa.

Luosta­ri­vael­luk­sil­la Koisti­nen hyödyn­tää suoma­lais­ta Metsä­mie­li-menetel­mää, jossa yhdis­ty­vät luonnon hyvin­voin­ti­vai­ku­tuk­set ja mielen taitojen harjoit­ta­mi­nen.

Luontoon menemi­nen käynnis­tää hyvin­voin­nin automaat­ti­ses­ti. Hermosto reagoi, mieli rauhoit­tuu, keho alkaa tuottaa hyvän olon hormo­ne­ja. Metsä­mie­li-harjoi­tuk­sil­la voimme vahvis­taa tätä vaiku­tus­ta – pysähtyä, keskit­tyä aistei­hin ja katsoa myös omaa elämää uusin silmin, Koisti­nen kuvaa.

Harjoi­tuk­set voivat olla kevyitä, kuten kiika­ri­har­joi­tus, jossa kädet muodos­ta­vat kiikarit ja maisemaa katso­taan uudella tavalla. Toisi­naan ne johdat­ta­vat syvem­mäl­le, henki­lö­koh­tais­ten kysymys­ten äärelle.

Luosta­ri­vael­lus Valamos­ta Lintu­laan

Luosta­ri­vael­luk­sen kulku rakentuu kerrok­sis­ta: historia, hengel­li­syys ja luonto lomit­tu­vat. Päivä alkaa Valamon kirkossa, jossa sytyte­tään tuohus ja hiljen­ny­tään ennen lähtöä. Sen jälkeen ryhmä etenee rauhal­li­ses­ti polkuja, pitkos­pui­ta ja metsä­osuuk­sia pitkin, pysäh­tyen välillä harjoi­tus­ten äärelle. Metsä­po­luil­la luontoa saa myös maistaa: maahan pudon­nut­ta naavaa voi puraista ja ketun­lei­pä saa sulaa suuhun.

Matkan puoli­vä­lis­sä voidaan nauttia kodalla keitto­lou­nas. Viimei­set kilomet­rit kohti Lintulan luosta­ria vievät kuusi­koi­den, kanavien ja hiljais­ten koivu­met­sien halki. Kun ilta laskeu­tuu ja luosta­rin pihapii­ri tulee näkyviin, matka­lai­sil­la on takanaan paitsi pitkä kävely­päi­vä myös matka syvälle itseen.

Oppaan johdolla vaelluk­ses­ta tulee yhtei­söl­li­nen kokemus, joka vie paljon pitem­mäl­le kuin pelkkä fyysinen suoritus, Minna Koisti­nen ynnää.