Ollilan tupa – vastuul­lis­ta vieraan­va­rai­suut­ta

Liperin Matti­sen­lah­den keltai­ses­sa talossa tarinat ja vastuul­li­suus punou­tu­vat yhteen kuin kalaver­kot. Käsityö­läis­pa­ris­kun­ta Anne Karttu­nen-Kuisma ja Kari Kuisma ovat palaut­ta­neet yli 200 vuotta vanhan sukuta­lon elämään. Vanhan kunnos­ta­mi­ses­sa käytet­tiin perin­tei­siä materi­aa­le­ja ja talon historia säily­tet­tiin huolella. Raken­nuk­sen entisöin­ti oli vastuul­li­suus­te­ko jo itses­sään: kierrä­tys­tä, vanhan uudel­leen­käyt­töä ja ekolo­gis­ta ajatte­lua ennen kuin siitä tuli trendi.

Kalamie­hen keksintö

Anne ja Kari tapasi­vat toisensa Pelle Miljoo­nan keikalla 80-luvulla. Mootto­ri­tie oli kuuma – ja niinhän ne olivat tunteet­kin. Nuori­pa­ri rakastui ja jäi kulke­maan samaa matkaa, joka sittem­min muovau­tui käsityök­si, kalas­tuk­sek­si ja Kupil­kak­si.
Kari Kuisma tunne­taan ennen kaikkea Kupil­kas­ta – karja­lai­ses­ta retkei­li­jöi­den design-kupista, joka valloit­ti maailman. Kupilkan tuote­per­he valmis­te­taan luonnon­kui­tu­kom­po­sii­tis­ta. Nimen keksi profes­so­ri Heikki Kirkinen; se on kupin hellit­te­ly­muo­to karjalan kielellä.

Mysti­sin­tä oli se, että siskoni löysi Lappeen­ran­nan museosta vanhan puukupin, jonka kahva muistut­ti Kupilkaa. Museon mukaan se oli Kuisman suvun vanha ryyppy­kul­ho Laatokan rannoil­ta. Tarina ei ollut keksitty, se oli oikeasti meidän”, Kari sanoo.

Anne kutoo tarinat mattoi­hin

Ollilan tupa on Karttusen sukutila, jossa Anne vietti lapsuu­ten­sa ja nuoruu­ten­sa. Kari taas oli raken­ta­ja ja kalamies, joka etsi paikkaa unelmil­leen. Kun Annen isä kuoli ja tupa jäi tyhjil­leen, he näkivät mahdol­li­suu­den: entä jos tästä tulisi­kin jotain uutta ja yhteistä, isän muistoa kunnioit­ta­vaa?
Matkai­lu­kon­sep­ti alkoi hahmot­tua mielessä – aitta, lampaita, kahvila omena­pui­den varjossa. Syntyi paikka, jossa saa puhdasta kalaa, aidon maalais­ko­ke­muk­sen ja kauniita, paikal­li­sia käsityö­tuot­tei­ta.
Artesaa­ni Annen kangas­puut ovat soineet jo 1980-luvulta. Kapeita ja leveitä, tummia ja värik­käi­tä mattoja syntyy vuodesta toiseen.

Joka kerta kangasta laittaes­sa­ni ajatte­len, kuinka ihanaa on tehdä jotakin näin konkreet­tis­ta. Kädet muista­vat, mitä sielu kaipaa,” Anne sanoo.

Elämää luonnon rytmissä

Kestävä ajattelu jatkuu jokapäi­väi­sis­sä valin­nois­sa: tuvassa tarjoil­laan aamuvar­hai­sel­la Karin keittämä puuro, tuoreet kanan­mu­nat kipais­taan omasta kanalas­ta ja vieraita helli­tään kuhakei­tol­la, jonka salainen resepti ei paljastu edes vakia­siak­kail­le.

Kala ei ole saalis vaan lahja. Sitä tulee juuri sen verran kuin tarvi­taan,” Kari toteaa.

Ollilan tuvassa mennei­syys ja tulevai­suus kohtaa­vat kestä­väs­sä nykyhet­kes­sä. Täällä vaali­taan luonnon rytmiä, raken­ne­taan yhteyttä ihmisten ja paikan välille – ja näyte­tään, että vastuul­li­suus on lämmin­hen­kis­tä, elämän­ma­kuis­ta, vierasta ja mennyttä elämää kunnioit­ta­vaa.
Majata­los­sa on tilaa hiljai­suu­del­le ja luonnon kunnioi­tuk­sel­le. Vieraat saavat osallis­tua arjen rytmiin: rapsu­tel­la lampaita ja ruokkia kanoja, käydä isännän kanssa kalassa, maistel­la oman puutar­han antimis­ta tehtyä mehua. Talvella voi seurata verkko­jen laskua jään alle tai suksia hiihto­len­kil­le talon kulmalta. Pohjoi­sen Saimaan pyöräi­ly­rei­til­le pääsee melkein tuvan rappusil­ta.

Tämä paikka ei olisi jäänyt elämään ilman matkai­lua. Nyt se hengit­tää meissä ja vierais­sa,” Anne kiteyt­tää.

www.ollilantupa.fi