Valamos­sa on lupa pysähtyä ja olla vain

Valamon luosta­rin portilla tulijaa terveh­tii syvä rauha. Valtavat kuuset humise­vat hiljaa, ja pihapii­rin tunnel­mas­sa on jotakin ikiai­kais­ta. Myös ympäril­lä on rauhal­lis­ta, sillä luosta­ria vartioi­vat satojen hehtaa­rien vastuul­li­ses­ti hoidetut metsät. Kirkossa hiljai­suus syvenee pyhyy­dek­si, jota voi melkein kosket­taa.

Evakko­mat­ka toi Heinä­ve­del­le

Valamon historia alkaa Laatokan saaris­tos­ta noin 1100-luvulta. Perimä­tie­don mukaan kreik­ka­lai­nen munkki Sergei asettui velhojen ja tietä­jien asutta­mal­le Valamon uhrisaa­rel­le etsimään rukous­rau­haa. Myöhem­min työtä jatkoi karja­lai­nen munkki Herman. Heidän ympäril­leen muodos­tui Valamon luostari, josta kasvoi Karjalan merkit­tä­vä hengel­li­nen keskus.

Talvi­so­ta katkaisi työn Laato­kal­la. Veljestö joutui lähte­mään sodan jaloista mukanaan vain tärkeim­mät kirkon aarteet. Uudeksi paikaksi valikoi­tui Heinä­ve­den Papin­nie­mi, jonne luostari asettui keväällä 1940.

Nykyi­ses­sä Valamos­sa karja­lai­suut­ta vaali­taan rinta rinnan ortodok­sis­ten tradi­tioi­den kanssa. Se näkyy tapah­tu­mis­sa, estetii­kas­sa, ruoka­pe­rin­teis­sä ja lämpi­mäs­sä vieraan­va­rai­suu­des­sa, joka on ollut luosta­rin tunnus­merk­ki vuosi­kym­men­ten ajan.

Viitan­kan­ta­ja­mun­kik­si Valamoon

Valamon luosta­ris­sa ortodok­sis­ta perin­net­tä jatkaa nyt viisi­tois­ta munkkia, joista nuorim­mat ovat parikymp­pi­siä. Veljes­tön päivä alkaa aamuju­ma­lan­pal­ve­luk­sel­la, jonka jälkeen kokoon­nu­taan Trape­saan yhtei­sel­le aamiai­sel­le. Päivän työt vievät eri puolille luosta­ria: keitti­öön, viini­ti­lal­le, verstai­siin ja arkis­toon. Illalla kohda­taan kirkossa uudel­leen.

Viitan­kan­ta­ja­munk­ki isä Stefanos kertoo mielel­lään omasta tiestään Valamoon, vaikka siihen ei hänen mieles­tään liitty­nyt­kään mitään ihmeel­lis­tä.

“Mitään suurta käänne­koh­taa ei ollut. Minä vain tiesin, että tämä on se paikka, johon lopulta tulen. Olin käynyt täällä kerran vuodessa nuoresta asti, ja kun aika oli oikea, tulin jäädäk­se­ni. Ei drama­tiik­kaa. Vain tieto siitä, että tänne kuulun.”

Isä Stefa­nok­sen mielestä Valamos­sa vallit­see poikkeuk­sel­li­nen rauha, joka antaa ihmisil­le mahdol­li­suu­den pysähtyä maailman melskeen keskellä.

”Maail­mas­sa on tosi vähän paikkoja, joissa saa olla täysin rauhassa. Ympäril­lä on aina jotakin levoton­ta. Täällä ei ole. Täällä voi oikeasti kuulla omat ajatuk­sen­sa.”

Neuvo matkai­li­jal­le on yksin­ker­tai­nen:

”Täällä kannat­taa vain olla. Ei tarvitse suorit­taa eikä täyttää päivää ohjel­mal­la. Kännykkä pois, pari päivää hiljai­suut­ta. Mene kirkkoon, jos siltä tuntuu, tai ole menemät­tä. Kukaan ei vaadi mitään.”

Vierai­li­ja on aina terve­tul­lut

Matkailu on Valamon pääelin­kei­no, ja se onkin yksi Suomen tunne­tuim­mis­ta matkai­lu­koh­teis­ta. Matkai­li­jat tulevat yleensä päiväksi tai pariksi, hiljen­ty­vät ja huomaa­vat, että selkeä rytmi ja rauhal­li­nen ympäris­tö tekevät hyvää. Luosta­rin suhtau­tu­mi­nen vierai­siin on yksin­ker­tai­nen.

”Me emme kysy, miksi ihminen tulee tai mitä hän haluaa täältä saada. Jokainen saa tulla omalla taval­laan”, isä Stefanos sanoo. ”Meille riittää, että ihminen kunnioit­taa paikkaa ja muita ihmisiä.”

Opaste­tuil­la kierrok­sil­la tutus­tu­taan kirkkoon, luosta­rin arkeen, histo­ri­aan ja esineis­töön. Kävijöi­tä kiinnos­ta­vat erityi­ses­ti ihmeitä tekevä ikoni ja muut harvi­nai­suu­det. Uusin nähtä­vyys on Valamon pyhit­tä­jäi­sien Sergein ja Hermanin kenotafi eli muistoark­ku, joka palautui Valamoon Kuopion kirkko­museos­ta vuonna 2025.

Valamon ympäris­tös­sä kulke­vil­le ulkoi­lu­rei­teil­le voi lähteä omatoi­mi­ses­ti tai oppaan kanssa. Isä Stefa­nok­sen suosikki on Matka­mie­hen ristille kulkeva polku. Se mutkit­te­lee Juojär­ven rantaa ja päättyy 80-luvulla pysty­tet­tyyn kumar­rus­ris­tiin. 

Pidempi reitti on ainut­laa­tui­nen luosta­ri­vael­lus, joka kulkee Valamos­ta Lintulan nunna­luos­ta­riin. Parin­kym­me­nen kilomet­rin reitti kulkee metsien, kanavien ja järvi­mai­se­mien läpi, ja yhdistää Suomen ainoat ortodok­si­luos­ta­rit. Isä Stefanos käy usein myös hautaus­maan metsä­kal­mis­tos­sa. Siellä lepää kirjai­li­ja Pentti Saari­kos­ki, jonka haudalle tuodaan yhä kyniä.

Viiniä omista marjois­ta

Viinin­val­mis­tus alkoi Valamos­sa jo 1990-luvulla. Raaka-aineista suurin osa tulee Pohjois-Karja­las­ta, osa luosta­rin omasta puutar­has­ta. Isä Nasarin valvon­nas­sa valmis­tu­vat Valamon viskit ovat saavut­ta­neet lähes kultti­mai­neen: viimei­sin kymmen­vuo­tias erä myytiin loppuun muuta­mas­sa minuu­tis­sa.

Joulun aikaan Valamon viini­ti­lal­la tehdään jopa 84 000 litraa glögiä Saksan joulu­mark­ki­noil­le. Viini­ti­lan, kyntti­lä­pa­jan, ikoni­maa­laa­mon ja puuvers­taan tuottei­ta myydään luosta­rin myymä­läs­sä.

Terve­tu­loa juhlaan tai hiljai­suu­teen

Valamon vuoden­kier­to huipen­tuu juhlien juhlaan, pääsiäi­seen. Pääsiäi­sen viettoon tulevat saapuvat jo kiiras­tors­tai­na ja osallis­tu­vat palve­luk­siin, jotka kulkevat kohti pääsiäi­syön juhlaa. Yöpal­ve­lus on yksi luosta­rin vaikut­ta­vim­mis­ta kokemuk­sis­ta. Aamulla Trapesan yhteinen ateria kokoaa veljes­tön ja vieraat saman pöydän ääreen. Myös Valamon joulu on tunnel­mal­li­nen ja monelle ikimuis­toi­nen.

Jokai­sel­le kävijäl­le Valamo antaa jotakin, mitä nykymaa­il­mas­sa on liian vähän: tilaa olla ja tilaa ajatella.

”Täydel­li­nen hiljai­suus on aika harvi­nai­nen kokemus”, isä Stefanos sanoo. ”Täällä ihminen saa sen takaisin, edes hetkeksi.”

Jotkut viipyvät Valamos­sa päivän, toiset viikon. Useimmat palaavat. Kaikki lähtevät hieman levol­li­sem­pi­na.